KAUKOLAN PITÄJÄSIVUT – HISTORIA
sisällysluettelo:
Muinainen Kaukola – vanhoja ja uusia tutkimuksia
Kivikauden väestön muistoja
Koverilan
vallasväen kalmistot
Kirjallisuutta
MUINAINEN KAUKOLA – VANHOJA
JA UUSIA TUTKIMUKSIA
Pirjo Uino
Kaukola on muinaislöydöistään luovutetun Karjalan
rikkain pitäjä. Suomen Kansallismuseon arkeologisiin kokoelmiin on talletettu
Kaukolasta aineistoa miltei 6000 luettelonumeron verran. Summa ei tarkoita
esineiden lukumäärää, koska yhdelle numerolle on voitu luetteloida yksi esine
tai esimerkiksi laatikollinen, ts. satamäärin saviastianpaloja, jotka ovat
peräisin tuntemattomasta määrästä rikkoutuneita saviastioita.
Toisen maailmansodan jälkeen Kaukolassa on tehty vain
vähän arkeologisia tutkimuksia. Tietomme seudun kivikaudesta ovat siten
edelleen suomalaisten tutkijoiden (mm. Julius Ailio, Sakari Pälsi) 1900-luvun
alussa Riukjärveltä ja Piiskunsalmelta kokoaman aineiston varassa. Rautakauden
löydöistä valtaosa on peräisin Theodor Schvindtin 1880-luvulla Koverilan
Kekomäellä ja Kulhamäellä tutkimista ristiretkiajan kalmistoista. Silloisten
tutkimusmenetelmien tarkkuus ei vastaa nykyajan vaatimuksia, mikä vaikeuttaa
aineiston tulkintaa.
Venäläisten arkeologien tutkimustoiminta Kaukolassa
alkoi hiljakseen viritä 1960-1970-luvuilla, mutta tyrehtyi pian kokonaan. Erään
tiedon mukaan A.N. Rumjancev olisi tehnyt koululaisten kanssa kaivauksia
Kaukolan kivikautisilla asuinpaikoilla 196o-luvulla, mutta tuloksista ei ole
tarkempaa tietoa. J. N. Urbanin 1970-luvulla suorittamissa etsinnöissä löytyi
mm. Riukjärven ja Piiskunsalmen seuduilta jonkin verran kivikauden ja vanhemman
metallikauden keramiikkaa.
Arkeologi Aleksandr Saksa (Venäjän Tiedeakatemia,
Pietari) pyrki 1970-luvun lo-pulla paikantamaan maastossa Schvindtin tutkimia
kalmistoja. Tehtävä ei ollut niinkään yksinkertainen. Paikannimet oli sodan
jälkeen muutettu, karjalaiset olivat siirtyneet pois, karttoja ei ollut
vapaasti saatavilla ja tutkimusraportit olivat Sumessa. Kaukolan arkeologisten
kohteiden paikannusta on sittemmin tehty Suomesta käsin, ja kuva muinaisen
asutuksen sijainnista onkin tarkentunut. Entiset kaukolaiset karjalaiset ovat
tarjonneet tämän kirjoittajalle tässä suhteessa korvaamatonta apua, mistä
esitän parhaimmat kiitokset.
Vuonna 1979 Saksa kaivoi koekuoppia Koverilassa
useille mäenkumpareille toivoen löytävänsä viitteitä rautakauden asutuksesta.
Kulhamäen kaakkoispuolta tutkittaessa löytyikin joitakin tulisijoja palaneine
kivineen sekä muutamia paloja ristiretkiaikaista tai keskiaikaista keramiikkaa.
Ristiretkiaikaisia hautoja ei alueelta tavattu. Saksa pani myös merkille
Koverilaa vastapäätä, Järvenpään puoleisella rannalla sijaitsevia
kiviröykkiöitä (metallikautisia hautoja?), joita ei ole kuitenkaan tarkemmin
tutkittu.
Kivikauden väestön muistoja
Takaisin ylös
Kaukolan vanhimman asutuksen merkit ovat
esikeraamiselta ajalta (n. 8000-5000 eKr.)1. Kivikaudella, jolloin
Neva-jokea ei vielä ollut, vedenpinta oli huomattavasti nykyistä ylempänä ja
Laatokka oli yhteydessä Suomenlahteen leveän saaristoisen salmen kautta.
Maankohoamisen vuoksi kivikautiset asuinpaikat ovat Kaukolassa jääneet jo yli
20 metrin korkeudelle nykyisestä merenpinnasta, vaikka ne aikoinaan sijaitsivat
veden ja metsän välisillä avoimilla hiekkarannoilla.
Parhaiten löydöt valottavat ns. kampakeraamisen
kulttuurin aikaa (5000-2500 eKr.), joka oli ilmastollisesti edullinen;
elinolosuhteet olivat Suomessa suunnilleen samanlaiset kuin Keski-Euroopassa
nykyään. Kaakosta lienee tullut Kannakselle tuolloin myös uutta väestöä.
Saviastioitakin opittiin valmistamaan. Kaukolan asuinpaikoilta on löytynyt myös
kivikautisten asumusten jälkiä.
Työkalut ovat etupäässä erikokoisia kivitalttoja ja
-kirveitä. Raaka-ainetta ja valmiita esineitä tuotiin mm. Äänisen seudulta
(viherliuske) ja Valdailta (pii). Suurin osa kiviesineistä valmistettiin
epäilemättä itse ja viimeisteltiin hiomalla. Kaukolan löydöissä huomiota
kiinnittää juuri suuri joukko hiekkakivisiä hioinlaakoja; hioinkivien
kappaleita on useita tuhansia. Suuri osa käyttöesineistä tehtiin luusta,
sarvesta, puusta, tuohesta tai nahasta. Orgaanisista materiaaleista valmistetut
esineet eivät ole kuitenkaan säilyneet maaperässä.
Eniten kivikauden löytöjä on Riukjärven seudulta
(Tiitunmäeltä, Kyöstä-länharjulta, Kankaanmäeltä, Nököpellosta) ja
Piiskunsalmen molemmin puolin (mm. Lavamäeltä). 1900-luvun alun kaivauksissa näiltä asuinpaikoilta
otettiin talteen palanutta luuta. Tämä aineisto valaisee hyvin Kaukolan
kivikauden ravintoa, toimeentuloa ja elinympäristöä. Luut ovat enimmäkseen
aivan pieniä paloja. Osteologi Mikael Fortelius kykeni kuitenkin määrittelemään
luuanalyysissa (1980) aineistosta useita eläinlajeja.2 Valtaosa
määritykseen kelpaavasta jätefaunasta (81 palaneen luun kappaletta) edustaa
hyljettä (56 kpl, joista 1 kpl tunnistettu lajilleen norpaksi). Joukossa on
myös majava, hirvi, kettu (tai koira), peura, lammas (tai vuohi), nauta (?),
kalojen luita (hauki, kuha) ja jokisimpukka. Luuaineistossa on – erikoista
kyllä – myös yksi pala palanutta ihmisen luuta (Heikki Teräväisen Rantapellon
asuinpaikalta), mikä herättää ihmetystä: onko kyse kannibalismista (!) vai
polttohautauksesta? Löydöksen kivikautisuus on kuitenkin epävarmaa, samoin
karjanhoitoon viittaavien luulöydösten, koska asutus on jatkunut samoilla
seuduilla mahdollisesti koko esihistoriallisen ajan. Erityisesti luuaineistossa
korostuu hylkeenpyynnin tärkeys, mutta myös muun riistan metsästyksellä,
kalastuksella ja varmaan linnustuksellakin oli kivikaudella merkitystä
jokapäiväisen leivän kannalta.
Kaukolasta on asutuksen merkkejä myös kivikauden ja
rautakauden alun väliseltä jaksolta (n. 1500 eKr. - 400 jKr.), joka Karjalassa
on yleensä huonosti tunnettu. Vanhempaan metallikauteen (eli pronssikauteen)
kuuluu mm. Keski-Venäjällä val-mistettu pronssikirves Rokosinasta. Riukjärven
ja Piiskunsalmen kivikautisilta asuinpaikoilta on tavattu myös melko runsaasti
muualla Karjalankannaksella toistaiseksi suhteellisen harvinaista vanhemman
metallikauden keramiikkaa (ns. Sarsan-Tomitsan tekstiilikeramiikkaa sekä
Luukonsaaren ja Sirnitsan asbestikera-miikkaa).
Kaukolan
tärkeimmät esihistorialliset kiinteät muinaisjäännökset. Kivikautisia (ja
vanhemman metallikauden) asuinpaikka-alueita: Riukjärvellä (1) Nököpelto, (2)
Tiitunmäki, (3) Kyöstälänharju ja Kankaanmäki; Piiskunsalmella (5) Lavamäki ja
(6) Piiksuonkangas ym. Rautakautisia (ristiretkiaikaisia) kalmistoja: Koverilan
Kulha-mäki ja (8) Koverilan Kekomäki,
(9) Säppää. Rautakautisia asutus- ja kalmisto-löytöjä: (10) Rokosina.
Muinaislinnoja: (11) Koverilan Linnamäki.
Piirt. Virpi
Rauhala / Pirjo Uino
Kivikauden jälkeisen löytöniukkuuden arveltiin
aiemmin viittaavan siihen, että Karjala olisi autioitunut kivikauden päätyttyä
(1500 eKr.) ja ollut pitkään vailla vakinaista asutusta. Samoin 1960-luvulle
asti uskottiin, että koko Suomi olisi lähes autioitunut esiroomalaisen
rautakauden alussa (500 eKr.) ja että suomalaiset olisivat muuttaneet maahan
vasta ajanlaskumme taitteessa. Myöhempi tutkimus on uusien löytöjen johdosta
kuitenkin muuttanut täysin käsityksemme Suomen asutushistoriasta ja
"jatkuvuusteoria", jonka mukaan minkäänlaista asutuskatkoa ei
maassamme ole ollut, on nykyään yleisesti hyväksytty.
Vaikka side Karjalan kivikauden väestöstä rautakauden
asutukseen on toistaiseksi ohut, se on kuitenkin olemassa. Jo yksin Kaukolasta
löydetty vanhemman metalli-kauden keramiikka on riittävä todiste asutuksen
jatkuvuudesta myös Karjalankannaksella. Vesistömuutokset - Laatokan vedenpinnan
nousu ennen Nevan syntyä, mikä tapahtui 1300 eKr., ja sen jälkeinen vedenpinnan
aleneminen - eivät ole sanottavasti vaikuttaneet ainakaan Riukjärven ja
Piiskunsalmen olosuhteisiin. Löytöniukkuuden ensisijainen syy on epäilemättä
tutkimusten riittämättömyys. Vaatimattomilta näyttäviin asuinpaikkalöytöihin
(saviastianpalat, palanut savi, hiili- ja nokiesiintymät) ei aikaisemmin
kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Intensiivisempi kenttätyö tuottaisi Karjalassa
epäilemättä juuri tätä vaihetta koskevaa aineistoa.
Koverilan vallasväen
kalmistot
Takaisin ylös
Theodor Schvindtin kaivaukset 1880-luvulla Koverilan
Kulhamäen ja Kekomäen ristiretkiaikaisissa kalmistoissa olivat seudulla
merkkitapaus. Kekomäen kuusi hirsikehikkohautaa, joiden sisältä löytyi
neljäntoista vainajan jäännökset, muodostavat yhä edelleen esineistönsä
puolesta ylivertaisen kokonaisuuden Karjalassa.
Kuin ihmeen kautta on yli sadan vuoden aikaisista
kaivauksista ollut vielä saatavilla muistitietoa. Kulhamäen viereiseltä
Särkisenmäeltä kotoisin ollut Eeva Särkinen (1876-1960, kymiläisen Anna-Liisa
Hiiren aviopuolison Johannes Hiiren täti) oli sukulaisilleen muistellut
"tri Vinttiä", jonka oli pienenä tyttönä tavannut. Schvindt oli
tullut taloon kysymään, olisiko heillä antaa pärekoreja, ja asukkaat luulivat
hänen haluavan lainata niitä. Sitten selvisi, että niitä ei palautettaisikaan
vaan että ne "menevät myötämöisin". Koko kalmistosta oli esineitä
löytynyt niin paljon, että Schvindtin oli ostettava Koverilan taloista kaikki
pärekorit saadakseen kuljetetuksi kallisarvoiset löydöt Kansallismuseoon
Helsinkiin. Schvindt oli maksanut koreista hyvän hinnan (Anna-Liisa Hiiren
tiedonanto P. Uinolle 21.10.1994).
Schvindtin kuvauksen mukaan Kulhakalliolta oli
”kaunis näköala länteen, etelään ja itään, pitkin ja poikki järveä”. Kulhamäen
kalmiston paikka on selvä: se sijaitsee Särkisenmäen länsipuolella olevan
Kulhakallion juurella, Kulhamäen itärinteellä. Kekomäen kalmiston sijainnista
on sitä vastoin ollut epätietoisuutta. Schvindtin mukaan Kekomäki oli
"matala ja aivan loivarinteinen kummake Kulhamäestä noin 300 tahi 400
meeteriä maantielle eli koilliseen päin". Schvindt ei piirtänyt karttaa
alueesta; kaikkihan tiesivät Koverilan mäet muutenkin. Koverilan entisten
asukkaiden tietojen pohjalta Kekomäkikin pystyttiin – vaikka vaihtoehtoja oli
pari-kolme – lopulta sijoittamaan pitävästi kartalle.3
Kaukolan emännän komea muinaispuku (ns.
Muinais-Karjalan puku) on 1952 ennallistettu juuri Kekomäen noin 900 vuotta
vanhojen löytöjen perusteella. Puku perustuu lähinnä hautaan nro 5, johon esineistä
päätellen oli haudattu mies, nainen ja tyttölapsi. Miehen varusteita haudassa
olivat mm. komeasti koristeltu pronssikahvainen miekka sekä kehikon päädyssä
kirves ja hevosen kuolaimet. Viikate ja keritsimet liittyvät arjen askareisiin.
Hunnun hopeinen koristesykerö ei kuulu haudan nro 5 kalustoon, vaan se on
"lainattu" haudasta nro 6 ja esiliinan hakaristiaiheinen
pronssispiraalikoristelu jäljittelee puolestaan haudan no 1 esiliinan mallia.
Koverilan
tärkeimmät muinaisjäännökset. 1 = Kulhamäen kalmisto, 2 = Kekomäen kalmisto, 3
= Koverilan Linnavuori. Topografinen kartta (4114 10) 6770/ 80-30° -490/500
Kaarlahti 1:20 000. Maanmittaushallitus 1939.
Tekstiilien säilymisen haudassa on mahdollistanut
puvuissa käytetty pronssispiraa-likoristelu, johon tekstiilikuidut ovat
takertuneet. Miesten puvuissa tällainen koristelu on ollut harvinaista, emmekä
tiedä niistä sen vuoksi yhtä paljon. Naisen puvun tyypillistä korustoa ovat
ketjulaitteen soikeat kupurasoljet, toilettivälineenä käytetty ns. korvalusikka,
helisevä eläinkoru, pronssikahvainen koristeltu puukko, paidan pyöreä
hopealevysolki ja vaipan suuri hopeinen hevosenkenkäsolki. Miesten haudoissa
huomiota herättävät mm. komeat miekat, kirveet ja pronssihelaiset vyöt.
Tälläinen juhlapuku, johon vainaja puettiin viimeiselle matkalleen, ei ollut
Karjalassakaan joka naisen omaisuutta – eikä joka miehellä ollut varaa
sellaiseen ylelliseen varustukseen kuin Koverilassa.
Laboratoriotutkimusten mukaan Kaukolan muinaispuvun
värjäykseen on käytetty luonnonkasveja, mahdollisesti värimorsingosta saatavaa
sinistä väriä. Muinaispuvun nykyinen kopio ei täysin vastaa hautalöytöjä, ei
myöskään Kansallismuseon mallinukelle vuonna 1956 tehty pukumuunnos, joka
poikkeaa puolestaan myynnissä olevasta puvusta. Arvostelua on herättänyt mm.
hartiushameen yläosan malli, samoin esiliinan pronssispiraalikoristelun
toteutus. Ongelmallisinta on, ettei 1800-luvun kaivausten jälkeen ole koko
Karjalasta tullut esille yhtä rikkaita ja hyvin säilyneitä hautoja.
Nykyaikaisin menetelmin olisi mahdollista saada lisää tietoa pukujen
yksityiskohdista, jos vastaavanlaisia hautoja onnistuttaisiin vielä löytämään.
Näkymä Särkisenmäeltä Koverilaan. Kekomäki on kuvan vasemmassa laidassa
oleva kumpare. Kuvattu etelästä. Kuva Pirjo Uino 1993
Koverilan hautalöydöissä on runsaasti esineitä,
joiden alkuperä viittaa Novgorodinmaalle, mm. kristillisiä symboleja, esim.
Kekomäen haudasta no 6 löytynyt bysanttilaisten esikuvien mukainen rukoilevaa
Neitsyt Mariaa (Maria orans) esittävä hopeakoru. Kaksipäistä hevosriipusta
vastaavia koruja on löydetty runsaasti Laatokan eteläpuolelta, Olhavanjoen
varrella sijaitsevasta Novgorodista. Suomensukuisen väestön keskuudessa lintu-
ja hevosaiheiset riipukset ovat olleet suosittuja Latvian liiviläisalueilta Moskovan
seuduille saakka.
Muinaisvenäläisissä kronikoissa karjalaiset mainitaan
Novgorodin liittolaisina ensimmäisen kerran vuonna 1143 ja sen jälkeen
toistuvasti. Rikkaimmin varustetut hirsikehikkohaudat Kaukolassa, Käkisalmessa,
Räisälässä ja Sakkolassa ovat samalta ajalta. Asuinpaikat ja talot ovat
luonnollisesti sijainneet jossakin kalmistojen lähituntumassa, mutta niistä on
tietoja vain vähän.
Karjalaisilla
kronikat tarkoittavat todennäköisesti juuri näitä loisteliain hautamenoin ja
-varustuksin vainajansa haudanneita vauraita maata viljeleviä talonpoikia ja
kauppiaita. Näillä on ollut nähtävästi tiiviit taloudelliset ja poliittiset
siteet Laatokan eteläpuolen keskuksiin. Varallisuutensa karjalaiset ovat
hankkineet myydessään tuotteitaan Olhavanjoen kauppapaikkojen markkinoilla.
Keskiajan kirjallisissa lähteissä Karjalan vientiartikkeleina mainitaan mm.
turkikset, kalat, hevoset ja kankaat.
Koverilan Linnamäki on pitäjän ainoa muinaislinna,
joskin sen kivivalleista on vain vähäisiä jäännöksiä. Paikka on kuitenkin ollut
otollinen vesitse lähestyvien muukalaisten tarkkailuun. Koverilan ohella
rautakauden hautoja löytyi Schvindtin tutkimuksissa myös Säppäästä ja
yksittäisiä esineitä Rokosinan, Kaukolan ja Järvenpään kylistä. Koverila ja
Säppää, jotka mainitaan myöhemmin vuoden 1500 Vatjan viidenneksen verokirjassa,
ovat olleet tärkeitä keskuksia jo rautakaudella, mutta asutusta on voinut olla
muuallakin. Kaikki eivät kuitenkaan näytä olleen aivan samanlaista vallasväkeä
kuin Koverilan mahtisuku. Nykyisin menetelmin asutuksen merkkejä voisi löytyä
lisää, jos vain olisi riittävästi tutkijoita ja varsinkin varoja tutkimusten
suorittamiseen.
Lopuksi
Päinvastoin kuin ennen toista maailmansotaa, jolloin
kaukolalaiset toimittivat Kansallismuseoon runsaasti maasta löytämiään
muinaisesineitä, nykyasukkaat eivät ole osoittaneet tämänkaltaista harrastusta.
Vanhoja kalmistoja ja asuinpaikkoja tuhoutuu, kun Venäjän muinaismuistolain
toteutumisesta vastaava viranomainen ei kykene niitä suojelemaan. Koverilassa
rakennettiin Kekomäen tuntumaan suuri ajoneuvohalli jo 1970-luvulla. Kulhamäen
kalmiston rinteeseen ilmaantui 1990-luvulla hiekanottokuoppia ja uusrikkaiden
datsoja.
Kun ottaa huomioon, miten rikas Kaukola on
muinaislöydöistään ja miten vähäistä tutkimus on sodan jälkeen ollut, on
selvää, että vain osa muinaisista asuinsijoista on löydetty ja että maa kätkee
sisäänsä korvaamattoman menneisyyden arkiston. Kaukolan muinaislöydöillä on
merkitystä koko maamme varhaisasutuksen tutkimuksen kannalta. Siksi on syytä
toivoa, että Kaukolan arkeologinen tutkimus voisi käynnistyä uudestaan.
Parhaiten se voi tapahtua suomalais-venäläisen yhteistyön pohjalta.
Edgren, Torsten, 1992. Den förhistoriska tiden. Finlands historia I. Ekenäs.
Huurre, Matti, 1995. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki. (5. uudistettu painos,
1. painos 1979)
Kauhanen, Sylvi, 1953. Kaukolan vanhaa pukuloistoa. Kaukola. Lahti.
Kočkurkina, S. I., 1981. Arheologi…eskie pamjatniki Korely V-XV vv. Leningrad.
Kočkurkina, S. I., 1982. Drevnjaja Korela. Leningrad.
Kyläkirja
Kaukolan Koverilan Koulupiiristä.
Tampere 1996.
Lapšin, V. A., 1995. Arheologi českaja karta
Leningradskoj oblasti. Čast' 2. Vostočnye i severnye
rajony. Sankt-Peterburg.
Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa, 1984. Ancient Finnish Costumes. Suomalaisia
muinaispukuja. Helsinki.
Luho, Ville, 1953. Kaukolan muinaisuutta. Kaukola. Lahti.
Luoto, Jukka (ym.), 1998. Vuosi 1997 - arkeologian
vuosi Etelä-Karjalassa. Museoviesti 1/98.
Nordman, C. A., 1924. Karelska järnåldersstudier. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen
Aikakauskirja XXXIV:3. Helsingfors.
Pälsi, Sakari, 1915
(1920). Riukjärven ja Piiskunsalmen
kivikautiset asuinpaikat Kaukolassa. Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXVIII:1. Helsinki.
Saksa, Aleksander, 1994. Rautakautinen Karjala -
Karjalan synty. Kahden Karjalan välillä -
Kahden Riikin Riitamaalla. Studia Carelica
Humanistica 5. Joensuu.
Saksa, Aleksandr, 1998. Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja
varhaiskehitys. Studia Carelica
Humanistica 11. Joensuu
1998.
Schvindt (Schwindt),
Theodor, 1893. Tietoja Karjalan
rautakaudesta ja sitä seuraavilta ajoilta. Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XIII.
Helsinki.
Suomen
historia 1. Kivikausi. Pronssikausi
ja rautakauden alku. Keski- ja myöhäisrautakausi. Espoo 1984.
Uino, Pirjo, 1990. Luovutetun Karjalan arkeologisesta
tutkimuksesta. Kotiseutu 3/1990.
Uino, Pirjo, 1997.
Ancient Karelia.
Archaeological studies. - Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Helsinki.
¹ Tässä
esitetyt kivikauden vaiheiden ajoitukset poikkeavat Ville Luhon (1953)
artikkelissa ilmoitetuista vuosiluvuista. Kivikauden jaksojen ikäykset ovat
ajoitusmenetelmien kehittyessä muuttuneet, ts. huomattavasti vanhentuneet.
² Mikael Forteliuksen
osteologinen analyysi Kaukolan asuinpaikkojen luuaineistosta 1980.
Museovirasto, Arkeologian osaston arkisto.
³ P. Uinon teoksessa
(1997) sivulla 232 esiintyvässä kartassa 7 Kekomäkeä tarkoittava no 2 on noin
0,5 cm liikaa idässä, mutta tekstissä mainitut koordinaatit ovat oikein. A.
Saksan teoksessa (1998) sivun 84 kartassa (kuva 16) Kekomäki ja Kulhamäki ovat
vaihtaneet paikkaa; Kekomäellä tekemillään kaivauksilla (s. 86) Saksa
tarkoittaa Kulhamäellä suorittamiaan koekaivauksia.